Sinivuokko

Sinivuokko
Uhanalaisuusluokitus
Elinvoimainen
Suomessa:	Elinvoimainen
Tieteellinen luokittelu
Kunta:	Kasvit Plantae
Kladi:	Putkilokasvit Tracheophyta
Kladi:	Siemenkasvit Spermatophyta
Kladi:	Koppisiemeniset Angiospermae
Kladi:	Aitokaksisirkkaiset
Lahko:	Ranunculales
Heimo:	Leinikkikasvit Ranunculaceae
Alaheimo:	Ranunculoideae
Tribus:	Anemoneae
Suku:	Sinivuokot Hepatica
Laji:	nobilis
Kaksiosainen nimi
Hepatica nobilis Schreb.
Synonyymit
Anemone hepatica L. Anemone triloba Stokes Hepatica triloba Chaix
Katso myös
Sinivuokko Wikispeciesissä   Sinivuokko Commonsissa
Infobox OKNimi-testi OK

Sinivuokko eli lehtosinivuokko (Hepatica nobilis, syn. Anemone hepatica; aiemmin myös Hepatica triloba) on sinikukkainen, keväisin kukkiva, melko pienikokoinen leinikkikasvi.

Nimeäminen ja taksonomia

Carl von Linné kuvasi sinivuokon vuokkojen (Anemone) sukuun kuuluvana nimellä Anemone hepatica vuonna 1753 kasvien tieteellisen nimistön pohjana olevassa teoksessaan Species Plantarum. Saksalainen Johann Christian Daniel von Schreber puolestaan kuvasi sinivuokon nimellä Hepatica nobilis vuonna 1771. Lisäksi Dominique Chaix kuvasi sinivuokon nimellä Hepatica triloba vuonna 1785. Tieteellisen nimistön etusijaperiaatteen mukaan Hepatica nobilis on Hepatica-suvussa ainoa kelvollinen tieteellinen nimi sinivuokolle. Hepatica triloba -nimeä on kuitenkin usein käytetty sinivuokon kaksiosaisena nimenä vanhoissa kasvioissa. Suvun tieteellinen nimi Hepatica johtuu kreikan ja latinan kielen maksaa tarkoittavasta sanasta hepar.

Sinivuokon tieteellinen nimi Hepatica nobilis tulee sanoista hepar, ’maksa’ ja nobilis, ’ylhäinen’.

Eri vuokkolajien sukulaissuhteita on tutkittu perusteellisesti sekä kasvien morfologian että DNA:n perusteella. Tästä huolimatta kasvitieteilijät eivät ole päässeet sukujen rajaamisesta yksimielisyyteen. Sinivuokko sijoitetaan nykyäänkin toisinaan laajasti käsitettyyn Anemone-sukuun, samaan sukuun valkovuokon (Anemone nemorosa) kanssa, alkuperäisellä Linnén antamalla lajinimellä. Taksonomian sääntöjen mukaan tällöin pitäisi kaikki lähisukuiset vuokot, mukaan lukien sinivuokot (Hepatica), kylmänkukat (Pulsatilla) ja eräät muut pienemmät suvut yhdistää samaan Anemone-sukuun.

Ulkonäkö ja koko

Sinivuokko on monivuotinen, 10–15 senttimetriä korkeaksi kasvava ruohokasvi. Elomuodoltaan sinivuokko on puolipiilijä eli hemikryptofyytti. Sen juurakko on pystykasvuinen. Varsia on yhdestä seitsemään. Sinivuokon aluslehdet kasvavat ruusukkeena ja ne ovat nahkeat, väriltään tummanvihreät. Vuoden uudet lehdet aloittavat kasvun kukinnan päättyessä, ja kasvavat alkukesän ajan. Ne talvehtivat vihreinä ja lakastuvat vasta seuraavan vuoden kesällä. Lehtien ruodit ovat 8–20 senttimetriä pitkät ja karvaiset. Lehtilavat ovat kooltaan 4–8 × 5–9 cm, herttatyviset ja kolmihalkoiset. Yksittäiset liuskat ovat ehytlaitaiset, alta karvaiset ja usein myös punertavat. Sinivuokon kukat kehittyvät yksittäin lyhyiden vanamaisten varsien latvoihin. Kukan alla on kolme verholehtimäistä ehyttä ylälehteä. Terälehtiä vastaavia kehälehtiä on yleensä kuudesta kahdeksaan kappaletta, joskus jopa 12. Kukat ovat väriltään yleisimmin sinisiä tai sinivioletteja, joskus myös valkoisia, punaisia tai kirjavia. Emilehtiä on 10–30. Sinivuokon hedelmät ovat vuokoille ja muille leinikkikasveille tyypillisesti pähkylöitä, jotka muodostavat pallomaisen hedelmystön. Pähkylät ovat 4–5 millimetriä pitkiä ja niissä on lyhyt, yhden millimetrin ota. Muurahaiset levittävät pähkylöitä, sillä niissä on muurahaisia houkutteleva lisäke eli elaiosomi.

• 
  Sinivuokon lehtiä.
• 
  Lehden muoto.
• 
  Sinivuokon kukka.
• 
  Kukka alapuolelta.

Kukat ja kukinta

Yleisimmin sinivuokon kukat ovat siniset, mutta toisinaan niitä tavataan myös valkoisen sävyissä, ja kalkkipitoisessa emäksisessä maassa kasvaessaan kukat voivat tulla hortensian (Hydrangea) kukkien tavoin vaaleanpunaisiksi. Sinivuokon kukkanuput valmistuvat myöhäissyksyllä ja ne talvehtivat pakkasten yli auetakseen kukkaan heti varhaiskeväällä lumen sulettua. Suomessa sinivuokko aloittaa etelässä kukintansa huhtikuun puolivälissä. Pohjoisemmilla kasvupaikoillaan kukinnan alku venyy monesti vapun tienoille.

• 
  Kukat.
• 
  Lähikuva kukasta.
• 
  Pähkylöitä.

Sinivuokko kuvattuna Otto Wilhelm Thomén teoksessa Flora von Deutschland, Österreich und der Schweiz (1885).

Levinneisyys

Sinivuokon päälevinneisyysalue on Keski- ja Itä-Euroopassa. Sitä tavataan Saksasta, Alppien alueelta ja Italiasta Pohjois-Balkanille, Romaniaan ja Keski-Venäjälle. Lajia tavataan paikoitellen myös Ranskassa ja Pohjois-Espanjassa. Euroopan pohjoisosissa levinneisyysalue ulottuu Etelä-Norjaan, Keski-Ruotsiin ja Etelä-Suomeen. Sinivuokko on lievästi mantereinen laji, joten se puuttuu Euroopan mereisimmiltä alueilta, kuten Isosta-Britanniasta. Myös Norjassa ja Tanskassa se harvinaistuu länsirannikkoa kohti.

Suomessa sinivuokko on yleinen tai hyvin yleinen kasvi maan lounais- ja eteläosissa Ahvenanmaalta linjan Kristiinankaupunki–Jyväskylä–Kotka korkeudelle saakka. Se on myös tavanomainen Etelä-Karjalassa itärajan tuntumassa. Satunnaisemmin sinivuokkoa kasvaa Etelä-Pohjanmaalla, Etelä- ja Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa. Pohjoisimmat havainnot ovat Oulun seudulta ja Etelä-Lapista. Moni sinivuokon esiintymä, varsinkin lajin pääesiintymisalueen ulkopuolella, on seurausta ihmisten tekemistä siirtoistutuksista.

Elinympäristö

Euroopassa sinivuokkoa tapaa yleisimmillään sekametsävyöhykkeellä, havumetsien ja lehtimetsien vaihettumisalueella, jossa sille sopivia kasvuympäristöjä, kuten reheviä kuusimetsiä ja pähkinäpensaita kasvavia sekametsiä on yhtä lailla. Etelä-Euroopassa lajin esiintymisalueet painottuvat vuoristoseuduille.^lähde?

Suomessa sinivuokkoa tavataan yleisesti tuoreissa ja kuivissa lehdoissa ja lehtomaisissa metsissä. Se suosii etenkin vettä läpäiseviä moreenimaita, kuten harjuja ja mäkiä. Laji karttaa puhtaita savikoita sekä kuivia kankaita ja pysyvästi kosteita paikkoja. Lounaisimmalla hemiboreaalisella vyöhykkeellä se viihtyy erityisesti yhdessä euroopanpähkinäpensaan (Corylus avellana) kanssa, ja eteläboreaalisella vyöhykkeellä rehevissä lehtomaisissa multavissa kuusikoissa.^lähde? Sinivuokon kasvualue rajaa Etelä-Suomessa niin kutsutun vuokkovyöhykkeen, ja se on myös runsasravinteisen sinivuokko-käenkaalityypin (HeOT) lehdon tunnuslaji.^lähde?

Käyttö

Keskiajalla kehitetyn signatuuriopin mukaisesti sinivuokon lehtien uskottiin auttavan maksavaivoihin, koska sen lehtien muoto ja alapinnan väri muistuttavat maksaa. Kasvin myrkyllisyydestä huolimatta kevään ensimmäisen sinivuokon kukan syömisen uskottiin myös auttavan torjumaan vilustumista. Kansanlääkinnässä sen lehtiä on käytetty sisäisesti virtsanerityksen lisäämiseen ja munuaiskivien hoitoon sekä ulkoisesti haavojen lääkintään. Näitä tarkoituksia varten sinivuokkoa ei pidä myrkyllisyydestä johtuen enää käyttää, eikä niillä ole tehoakaan.

Sinivuokko on suosittu puutarhakasvi, jota on yleisesti siirretty luonnosta puutarhoihin. Varsinkin kerrottuja kukkia suositaan yhä edelleen puutarhoissa. Ennen lajin osittaista rauhoittamista sinivuokkoja kerättiin keväisin myytäväksi kaupunkien toreille, esimerkiksi Helsingissä.

Muuta sinivuokosta

Sinivuokko on Suomessa leskenlehden ja valkovuokon tavoin kevään ensimmäisiä kukkijoita ja sen kukinnan edistymistä seurataan Suomessa muun muassa Luonto-Liiton vuosittaisessa kevätseurannassa. Sinivuokko on Hämeen alueen maakuntakukka. Sinivuokko poistettiin rauhoitettujen lajien listalta vuonna 2005. Tätä ennen sinivuokon kerääminen kaupan pitämistä varten sekä sen kaupaksi tarjoaminen ja myyminen oli pitkään kielletty Manner-Suomessa. Leinikkikasveille ominaisesti sinivuokon kaikki kasvinosat sisältävät myrkyllisiä aineita.

Lähteet

• Räty, Ella & Alanko, Pentti: Viljelykasvien nimistö. Helsinki: Puutarhaliiton julkaisuja, 2004. ISBN 951-8942-57-9.
• Kurtto, Arto & Helynranta, Leena (toim.): Helsingin kasvit – Kukkivilta kiviltä metsän syliin, s. 284. Helsingin kaupungin ympäristökeskus, 1998. ISBN 951-570-406-5.
• Hiitonen, Ilmari & Poijärvi, Arvi: Koulu- ja retkeilykasvio. 2. painos. Helsingissä: Otava, 1935.
• Hämet-Ahti, Leena, Suominen, Juha, Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti (toim.): Retkeilykasvio. 4. uudistettu painos. Helsinki: Luonnontieteellisen keskusmuseon kasvimuseo, 1998. ISBN 951-45-8167-9.
• Jalas, J. (toim.): Suuri kasvikirja, osa 2, s. 370. Hepatica nobilis – Sinivuokko. Helsinki: Otava, 1965.
• Jonsell, Bengt, Karlsson, Thomas, Koistinen, Marja, Kurtto, Arto, Lampinen, Raino, Piirainen, Mikko & Uotila, Pertti: ”Uotila, Pertti, Hepatica nobilis”, Flora Nordica, volume 2 (Chenopodiaceae to Fumariaceae), s. 310–311. Tukholma: Stockholm: Royal Swedish Academy of Sciences, Bergius Foundation, 2001. ISBN 91-7190-037-3.
• Ranta, Pertti & Siitonen, Mikko (toim.): Vantaan luonto: Kasvit, s. 212. Vantaa: Vantaan kaupunki, 1996. ISBN 951-8959-47-1.
• Huovinen, Marja-Leena & Kanerva, Kaarina (toim.): Suomen terveyskasvit. Luonnon parantavat yrtit ja niiden salaisuudet, s. 246. Helsinki: Oy Valitut Palat – Reader's Digest Ab, 1982. ISBN 951-9078-87-8.
• Hæggström, Carl-Adam & Hæggström, Eeva (toim.): Ålands flora, s. 118. Toinen laajennettu painos. Espoo: Mariehamn: Ålandstryckeriet, 2010. ISBN 978-952-92-7850-3. (ruotsiksi)

Aiheesta muualla

• Kasviatlas 2021: Sinivuokon eli lehtosinivuokon (Hepatica nobilis) levinneisyys Suomessa.
• Pinkka, Lajintuntemuksen oppimisympäristö: Sinivuokko (Hepatica nobilis)
• Pohjolan kasvien pauloissa: Hepatica nobilis - sinivuokko, lehtosinivuokko
• Valokki - Nettikasvio: Sinivuokko (Hepatica nobilis)
• Suomen metsien lehtokasveja (Arkistoitu – Internet Archive) s. 25 (pdf)
• ITIS: Hepatica nobilis (englanniksi)
• United States Department of Agriculture (USDA): Hepatica nobilis (englanniksi)